Totta puhuen en ole kovinkaan tyytyväinen viikonlopun suorituksiini. Olin hidas ja koirien tiellä. Kolmelta radalta kosketusvirhe, koska koirat juoksivat jaloilleni.
Fasun rata oli tavallista Fasua. Jos Helsingissä epäilin Fasun muuttuneen, nyt en enää epäile. Fasu on edelleen Fasu, oli ikää sitten pian kahdeksan tai ei.
Zimin ensimmäinen oli yhtä kuin kaksikymmentä virhepistettä. Oli kosketusvirhettä ja keppivirheitä ja rima. Ei taipunut keppien kakkosväliin. Kaarratti.
Seuraava rata tuntui järkyttävän kauhealta. Olin tolkuttoman myöhässä ja oli kiire kaikkialle. Kontaktit olivat niin kauheat, että hävettää. Muutenkin koko rata tuntui huonolta, siksi en meinannut uskoa korviani, kun meitä kuulutettiin palkintojenjakoon. Serti-ruusukkeen kohdalla silmät meinasivat pudota päästäni.
Viimeisellä radalla jouduin vaihtamaan suunnitelmaa keppien jälkeen, kun koira sinkosi eteenpäin. Kierrätin siivekkeen ulkokautta ja olin myöhässä valssissa. Koira joutui kiertämään jalkani, josta saimme vitosen. Muuten rata olisi ollut nolla, mikä harmittaa vähän, koska olisimme saaneet tuplat. Toisaalta ihmetyttää sekin, kun säännöissä sanotaan, että virhe tulee ohjaajan koskiessa koiraan, saaden siitä etua. Minä en koiraan koskenut, enkä ainakaan saanut siitä mitään etua. Kuinka siis määritellään, milloin ohjaaja koskee koiraan?
Kyllä minulle kuitenkin mutakakku kelpasi kisapäivän päätteeksi. Vaikkapa Zimin kunniaksi, kun se on niin mahdottoman hieno. Tai Fasun, kun se on niin sinkoileva ja iloinen. Mutta ei minun, koska minulla on niin paljon parannettavaa seuraaviin kisoihin.
