Joko nyt?

Minä en saa aikaiseksi kirjoittaa blogiin. Olen ollut kiireinen, joten sekin saa kelvata tekosyyksi.

Katselin eilen Zimin tuloksia. Olemme kisanneet yllättävän paljon, sillä jos seuraavanakin vuonna jatkaisimme samaa vauhtia, ylittyisi pian Fasun starttimäärä. Hurjaa.

Viime startit eivät ole oikein sujuneet. Zim on helppo, mutta minä en siltikään osaa. Haluaisin niin kovasti päästä johonkin ryhmään treenaamaan, että joku voisi kommentoida suorituksiamme. Haluaisin edes olla niin aikaansaava, että voisin raahata videokameran kuvaamaan suorituksiamme. Oikeastaan kierrämme aina vain siivekkeitä, treenaamme keppikulmia, kontakteja tai keinun rämäyttelyä. En edes muista, koska olisin viimeksi jaksanut yksin raahata radalle edes muutaman esteen. Olen joutunut harrastamaan yksin treenaamista jo pitkään, 4 vuotta.

Haluaisin jo pois Kannuksesta. Vaikka olenkin tykännyt opiskella kennellinjalla, en itse Kannuksesta pidä ollenkaan. Edes teitä ei voida hiekottaa. Normaalisti neljän minuutin kävelyyn menee puoli tuntia. Ärsyttää.

Oulussa kaikki oli paremmin. Oli treeniryhmä. Lenkillä vastaantulijat eivät saaneet kohtauksia koirista ja sohineet niitä sauvoilla. Pyörällä sai ajaa kummassa reunassa halusi, eivätkä tuntemattomat autoilijat tukkineet tietäsi vain sen takia, koska heitä ärsyttää pyöräilijä väärässä reunassa. Tiellä sai kävellä vapaasti ilman tupakoivia teinilaumoja, jotka valtaavat koko tien, eivätkä varmasti eväänsä väräytä väistääkseen. Kotiin sai mennä ilman huumehörhöjen uhkailuja, eikä tarvinut sen vuoksi soitella hätänumeroon. Eikä kotiin kantautunut naapurista tupakansavua, josta aiheutuu jatkuva päänsärky. Kotona asiat olivat aina hyvin.

Sertin arvoinen suoritus

Totta puhuen en ole kovinkaan tyytyväinen viikonlopun suorituksiini. Olin hidas ja koirien tiellä. Kolmelta radalta kosketusvirhe, koska koirat juoksivat jaloilleni.

Fasun rata oli tavallista Fasua. Jos Helsingissä epäilin Fasun muuttuneen, nyt en enää epäile. Fasu on edelleen Fasu, oli ikää sitten pian kahdeksan tai ei.

Zimin ensimmäinen oli yhtä kuin kaksikymmentä virhepistettä. Oli kosketusvirhettä ja keppivirheitä ja rima. Ei taipunut keppien kakkosväliin. Kaarratti.

Seuraava rata tuntui järkyttävän kauhealta. Olin tolkuttoman myöhässä ja oli kiire kaikkialle. Kontaktit olivat niin kauheat, että hävettää. Muutenkin koko rata tuntui huonolta, siksi en meinannut uskoa korviani, kun meitä kuulutettiin palkintojenjakoon. Serti-ruusukkeen kohdalla silmät meinasivat pudota päästäni.

Viimeisellä radalla jouduin vaihtamaan suunnitelmaa keppien jälkeen, kun koira sinkosi eteenpäin. Kierrätin siivekkeen ulkokautta ja olin myöhässä valssissa. Koira joutui kiertämään jalkani, josta saimme vitosen. Muuten rata olisi ollut nolla, mikä harmittaa vähän, koska olisimme saaneet tuplat. Toisaalta ihmetyttää sekin, kun säännöissä sanotaan, että virhe tulee ohjaajan koskiessa koiraan, saaden siitä etua. Minä en koiraan koskenut, enkä ainakaan saanut siitä mitään etua. Kuinka siis määritellään, milloin ohjaaja koskee koiraan?

Kyllä minulle kuitenkin mutakakku kelpasi kisapäivän päätteeksi. Vaikkapa Zimin kunniaksi, kun se on niin mahdottoman hieno. Tai Fasun, kun se on niin sinkoileva ja iloinen. Mutta ei minun, koska minulla on niin paljon parannettavaa seuraaviin kisoihin. 

Rahalla saa ja mersulla pääsee

Zim ja syksy

 Mersun tankkiin upposi jälleen useita kymppejä, kun riensimme kisaamaan Etelä-Suomeen. Ikinä ennen en ole Helsingissä kisannut, joten taisi olla jo aikakin.

Aiemmin olen harmitellut sellaisia tyhmiä pieniä virheitä. Nykyään en. Helsingissä olimme onnistua usealla radalla, mutta nollaa varten kaiken pitää mennä nappiin. Nyt ei mennyt. 

Zimin kohdalle tuloksiin merkittiin 5, hyl ja hyl. Ensimmäisellä radalla koira tuli toiseksi viimeisestä esteestä ohi. Seuraavalla putki-puomi -erottelu ei onnistunut ja viimeisellä sössin kepit, enkä ehtinyt viedä oikeaan päähän putkeen. Olin Zimiin äärettömän tyytyväinen. Ja opin, vihdoin ja viimein, kuinka putki-puomi -erotteluissa tulee toimia. 

Fasukin pääsi kirmailemaan. Rata vaikutti täysin katastrofaaliselta Fasunlaiselle kaahottajalle, mutta osaa Fasukin yllättää tekemällä nollaa loppumetreille saakka. Sitten putosi rima. 

Minne katosi päivät?

Tänään havahduin siihen, että Fasu täyttää kohta 8 vuotta. Olen aina mielessäni siirtänyt Fasun agilityä tulevaisuuteen. Sitten joskus mekin onnistutaan, vielä ei ole kiire. Huomasin, että en enää ajattele niin. Minun mielikuvissani Fasu on maailman hienoin agilitaaja, siitä ei vain ole mitään todisteita, ei valionarvoja eikä mitään muutakaan. Eikä tarvitsekaan olla.

© Sari Eskelinen

Fasun matkassa on ollut monen monta mutkaa. Yksi mutka on tietysti ollut vain haittana oleva ohjaaja. Fasun mielestä Fasu tietää itse ihan hyvin, miten rata kuuluu mennä.

Ensimmäisen kerran Fasu jäi polviensa takia tauolle toukokuussa 2008 ja palasi kisakentille tammikuussa 2009.

Pääsimme B-maajoukkueeseen kaudelle 2009-2010. Bemarileireillä jotkut treenit menivät viiden ensimmäisen esteen hiomiseen koko 20 minuutin ajaksi, toisissa oltiin parempia. Fasu sai kaikilta kehuja, mm. kuinka älyttömän hyvin se lukee rataa. Minä olin maailman ylpein, vaikka koko bemarikaudella selvisimme vain yhdestä radasta nollalla.







Hyllytimme lähes jokaisen startin ennen seuraavaa taukoa, joka alkoi heinäkuussa 2010. Fasun pisin "agilitykausi" siis kesti 19 kuukautta.

Kun molemmat polvet oli kerran jo operoitu ja toinen alkoi jälleen oireilla, en uskaltanut enää. Polvea ei leikattu, koska siitä ei löydetty vikaa. En siltikään uskaltanut. Polvet eivät ole oireilleet pitkään aikaan ja koira on jo 8-vuotias. 

© Sari Eskelinen

Nykyään käymme joskus hypäreillä huvin vuoksi. Ei se pysy lähdössä, eikä me yleensä tehdä tuloksia, hylkyjä vain. Silti maalissa on molemmilla aina yhtä hauskaa - minulla ja Fasulla.

Fasun piti päästä SM-kisoihin, karsintoihin, Ruotsiin, siitä piti tulla agilityvalio ja äiti suunnitteli, kuinka tulee katsomaan Fasun MM-kisoja. Fasu ei koskaan päässyt mihinkään, mutta Fasusta tuli maailman hienoin agilitykoira, ainakin minun mielestäni.

Elämä on epäreilua, mutta ei kuitenkaan, koska Fasu on juuri minun. Kiitos, Sanna!

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Suunnittelin hylkääväni blogini, koska joskus kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tänään ei ollut.

Zimin noustua kolmosiin emme ole kisanneet kovinkaan montaa starttia. Menestys on ollut vaihtelevaa, yksi nolla, yksi vitonen ja muutama hylky.

Saimme Jenten viihdyttämään yksitoikkoista arkeamme pariksi viikoksi. Jente ja Zim painivat, Jente ja Fasu juoksivat. Kaikki uivat yhdessä. Jente ja minä aksasimme.

Ja niin aksasi Fasukin. Hylkyjä, kuten yleensäkin. Me emme edelleenkään loistaneet cavaliermestaruuksissa. Hauskaa oli tietenkin, vaikka kuuden radan jälkeen olisin voinut jäädä makaamaan Virpiniemen tekonurmelle koko loppupäiväksi.

Eilen kouluttauduimme Zimin kanssa. Välistävedot tuottivat ongelmia - olen niissä toivottoman huono. Muuten agility tuntui joissain kohdin jopa helpolta, vaikka taskusta karkaava kettu häiritsikin keskittymistäni ja pilasi nollamme...

Maltti on valttia

Viime aikoina on tapahtunut paljon. Se tarkoittaa yhteensä seitsemää starttia, reilua 2000 ajettua kilometriä, sekä selkä rtg'tä ja hammaskiven poistoa.

Agirodussa Zim ei päässyt loistamaan, olin lahna ja pelkäsin. Vöyrissä ennen agirotua kepit eivät taaskaan toimineet. Focus puuttui kokonaan, ja niin puuttui agirodussakin. Keppivirheitä tuli kolmella radalla neljästä.

Onneksi Fasu sentään teki nollan. Se oli säätämistä ja pyörimistä, mutta nolla kuitenkin. Fasu pysyi kartalla myöskin joukkueradalla, vaikka pienen koiran päässä kontaktit olivatkin tarkoitettu hyppimistä varten. Joukkueemme oli hienoin cavalierjoukkue, ja ainoa... Mutta niin upea silti!



Tampereen jätimme viikoksi, jolloin riensimme koirien kanssa viemään kepon inttibussiin ja suuntasimme itse Ouluun. Oli jännittävä päivä, Zimin selkä kuvattiin.

Siinä se sitten on, limusiini. Viimeinen lannenikama on tuplaantunut. Pienellä koiralla eläinlääkärin mukaan tuskin alkaa vaivata, eikä ainakaan harrastuksia tarvitse tuon takia lopettaa. Siltikin fysioterapia tulee Zimille tutuksi.

Kuvauksen jälkeen sain poistaa vielä ne vähäiset hammaskivet ultraäänilaitteella. Nyt on taas pepsodent -hymy ja säihkyvän valkoinen purukalusto.

Mansikoita masu täyteen ja takaisin Tampereelle, Kajaanin kautta. Viikkomme sisälsi kemian opiskelua, koikkeritreffejä, sekä agilityä. Iltakisat eivät edes jännittäneet, köhimisen ja niistämisen lisäksi kova tuuli lennätti hiukset silmille. Pinnejä ei löytynyt, täytyi pärjätä ilman. Vielä lähtöviivalla kirosin mokomia hiuksia, sitten tehtiin nolla. Maltoin keppien loppuun saakka. Silti mamoilin edelleen kontakteilla ja kepeillä, kun varmistelin turhia. Nyt en enää saa tehdä niin, kun olemme jo kolmosluokkalaisia.



Todistin Sannalle kisakentän ulkopuolella, että kyllä se oikeasti osaa, vika on vain minussa. Tästä eteenpäin en aio pilata yhtäkään Zimin rataa pelkäämällä virheitä.

Kaksin aina kaunihimpi

Tuplavoittonollat. Olen häkeltynyt. Edellisistä tuplanollistani onkin jo aikaa, 30.4.2006.

Ensimmäinen rata sujui mallikkaasti, paitsi puomin kontakti. En malta odottaa kunnollista 2on2offia ja vapautan koiran heti kontaktilla. Videota katsoessa tekisi mieli lyödä päätä seinään, miksi treenata kontakteja, jos ei edes vaivaudu vaatimaan niitä kisoissa. Nollavoitto kuitenkin, aika alittui reilulla 12 sekunnilla, eikä muita nollia tullut.

Hyppyrata oli mukava ja onnistuimme pysymään samalla kartalla. Zim ei meinannut löytää putken suuta, mutta onneksi löysi viime hetkellä.

Keväällä/alkukesästä päätin treenata kepit kuntoon. Naksuttelin ensimmäistä väliä joka kulmasta ja eri etäisyyksiltä. Myöhemmin aloin vaatia koko keppejä. Lopuksi vahvistin keppien suorittamista loppuun asti.

Nyt kepit ovat onnistuneet joka kerta viimeisten kahdeksan startin aikana! Huojentavaa, kaikkien niiden kepeistä aiheutuneiden vitosten jälkeen.



Kesä on koirien mielestä mukavaa aikaa, kun saa uida. Zimistä on hyvää vauhtia tulossa samanlainen vesipeto, kuin Fasustakin.

Onnellisia koiria