Joko nyt?

Minä en saa aikaiseksi kirjoittaa blogiin. Olen ollut kiireinen, joten sekin saa kelvata tekosyyksi.

Katselin eilen Zimin tuloksia. Olemme kisanneet yllättävän paljon, sillä jos seuraavanakin vuonna jatkaisimme samaa vauhtia, ylittyisi pian Fasun starttimäärä. Hurjaa.

Viime startit eivät ole oikein sujuneet. Zim on helppo, mutta minä en siltikään osaa. Haluaisin niin kovasti päästä johonkin ryhmään treenaamaan, että joku voisi kommentoida suorituksiamme. Haluaisin edes olla niin aikaansaava, että voisin raahata videokameran kuvaamaan suorituksiamme. Oikeastaan kierrämme aina vain siivekkeitä, treenaamme keppikulmia, kontakteja tai keinun rämäyttelyä. En edes muista, koska olisin viimeksi jaksanut yksin raahata radalle edes muutaman esteen. Olen joutunut harrastamaan yksin treenaamista jo pitkään, 4 vuotta.

Haluaisin jo pois Kannuksesta. Vaikka olenkin tykännyt opiskella kennellinjalla, en itse Kannuksesta pidä ollenkaan. Edes teitä ei voida hiekottaa. Normaalisti neljän minuutin kävelyyn menee puoli tuntia. Ärsyttää.

Oulussa kaikki oli paremmin. Oli treeniryhmä. Lenkillä vastaantulijat eivät saaneet kohtauksia koirista ja sohineet niitä sauvoilla. Pyörällä sai ajaa kummassa reunassa halusi, eivätkä tuntemattomat autoilijat tukkineet tietäsi vain sen takia, koska heitä ärsyttää pyöräilijä väärässä reunassa. Tiellä sai kävellä vapaasti ilman tupakoivia teinilaumoja, jotka valtaavat koko tien, eivätkä varmasti eväänsä väräytä väistääkseen. Kotiin sai mennä ilman huumehörhöjen uhkailuja, eikä tarvinut sen vuoksi soitella hätänumeroon. Eikä kotiin kantautunut naapurista tupakansavua, josta aiheutuu jatkuva päänsärky. Kotona asiat olivat aina hyvin.